Onnellinen mielisairaalapotilas? Poikkeavuus ja erilaisuuden rajankäynti elokuvassa Prinsessa

Onnellinen mielisairaalapotilas? Poikkeavuus ja erilaisuuden rajankäynti elokuvassa PrinsessaKotimainen draamaelokuva Prinsessa (2010) on löyhästi tositapahtumiin pohjautuva tarina pitkäaikaisen mielenterveyspotilaan elämästä Kellokosken mielisairaalassa pääasiassa 1940–50-lukujen taitteessa. Artikkelissa elokuvaa pohditaan osana historiallisesti ja kulttuurisesti vahvaa mielisairaiden toiseuttamisen traditiota, joka on audiovisuaalisessa mediassa näkynyt mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten yksinkertaistavina, esimerkiksi potentiaalista väkivaltaisuutta ja vaarallisuutta korostavina representaatioina. Parin viime vuosikymmenen aikana tuotetuissa kuvauksissa on kuitenkin alettu erottaa merkkejä myös aiempaa myönteisemmistä tulkinnoista.Artikkelissa esitetään, että Prinsessan ote psyykkisesti sairastavia ihmisiä ja poikkeavuuden määrittymistä kohtaan on emansipatorinen ja medikalisaatiokriittinen. Kyseenalaistamalla totunnaisia konventioita, kuten lääkäreiden ja mielenterveyspotilaiden hierarkkista eroa, elokuvassa korostetaan toistuvasti näkemystä, jonka mukaan poikkeavuuden ja normaaliuden sekä sairauden ja terveyden rajat ovat aina keinotekoisia ja kontekstisidonnaisia. Elokuvasta onkin hahmotettavissa viitteitä ymmärtävästä, hyväksyvästä otteesta ainakin persoonallista erilaisuutta ja lieviä mielenterveyden häiriöitä kohtaan. Näkökulma vakaviin mielisairauksiin, kuten skitsofreniaan, jää kuitenkin osin epäselväksi, sillä niiden esittäminen ja reflektointi eivät ole elokuvassa keskeisessä asemassa. A Happy Mental Hospital Patient? Deviance and Seeking its Boundaries in the Finnish Movie PrincessFinnish drama Princess (Prinsessa, 2010) is one of the latest audiovisual media representations concerning people with serious mental illnesses. It is a roughly true-based story about a long-term mental hospital patient who claims to be a real princess. In this article, the movie is discussed as a contemporary part of a long historical continuum of representations of insanity in the western (media) culture. The tone of the representations has traditionally been negative and emphasizing the deviant and potentially violent nature of people suffering from psychiatric problems. Yet, during the past two decades, there have been some signs of more positive portrayals.In the article, I argue that the general tone of the film is emancipatory and critical towards medicalization. The boundaries between normality and deviance and also between health and illness are represented as wavering, unclear, and strongly tied to the different perspectives and contexts. This is achieved by challenging the traditional hierarchy and differentiation between the doctors and the patients by questioning, for example, health and so called normality of a chief physician. However, the reflection of serious mental illnesses, like schizophrenia, has no significant role in the movie and with most main characters, their diagnoses remain unmentioned. That, on the one hand, emphasizes the difficulty in seeking and defining the boundaries between health and illness, but on the other hand, begs the question whether the sympathetic portrayal is valid only for mild mental disorders or merely marks personal differences without a label of sickness, thus further marginalizing serious mental illnesses.